Sinihimmeä ilta
kutoutuu rikki
kuiskaus ilman
tuulee pois
seison hiljaa,
hiljempaa kuin pakkanen
hengitys höyryten
usvana katoaa
raskas pettymys raastaa,
poissaolollaan loistaa
vartalosi vasten omaani
tiedän, että menetettyä
ei takaisin saa
tiedän, että ketään ei voi pakottaa
rakastamaan,
tiedän, ettei minun olisi tarvinnutkaan
Miksi mä runoilen rakkaudesta ja menetyksestä?
En tiedä, mutta mitäs tässä vielä..
Mä olen hirveä hiku, itsekeskeinen pentu ja kaikkea muutakin, tiedän.
Mutta mulla on ihan kamala olo nyt, johtuen osin matikan kokeesta, jonka uskoin menevän hyvin.
Mä odotin ysiä, kun nenäni eteen tuikataan paperi, jossa on seitsämän miinus.
Mä en ymmärrä miten mä saatoin tehdä niin monta huolimattomuusvirhettä.
Unohdin jako- ja kertomerkkejä, laitoin omia mittojani sinne ja kaikkea muuta.. Toivottavasti mä en enää koskaan saa yhtään seiskaa, tai toteutan mun itsetuhoisia ajatuksia..
Niistä itsetuhoisista ajatuksista päästäänkin siihen, että mä kokeilin tänään suolajääpala-kikkaa.
Se toimi, niin, että kun painoin sitä jääpalaa kämmenelle (jääpalan alla suolaa), se alkoi tuntua hirveän kylmältä, ja kipeeltä. (Ks. postaus nimeltä Kipusi)
Masokistista, että haluaa edes kokeilla tuollaista, sen takia, että haluaa kokea sen kivun.
Monia asioita mä olen, mutten masokisti. Vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti