Kerran rikottu

Kerran rikottu,

maahan tallattu

 

sydämmeni kappaleina,

siruina, paloina,

jalkojesi juuressa,

mutta mitä teet?

 

Mietin, minne kadotit

sen persoonan,

jota rakastin.

 

Se on tukehtunut

uuden,

harmaan sinun jalkoihin

 

sanomalla, etten kaipaa sitä,

en voita mitään

 

sanomalla, että mulle on aivan sama,

en satuta ketään,

jos itseäni en laske

 

katseesi viipyy silmissäni

haikea hetki venyy välissämme,

kunnes päästät minut menemään.

 

Kunnes sanot, ettet välitä.

Kunnes valehtelet itsellesi, että voit elää

 maassa ilman mua

 

kunnes en enää näe sua

 

Mistähän näitä melankolisia ja satutettuja ajatuksia tulee?

Miksi mulla on näin henkisesti huono olo, vaikkei mulle ole sattunut mitään?

Mä mietin, pitäisikö mun aloittaa seiskaluokka toisessa koulussa. Meidän koululaislla on se ylä-aste, mihin meidän automaattisesti laitetaan, tuossa alle kilometrin pästä meiltä.

Se ylä-aste, minne mä tahtoisin, on kolmenkymmenen kilsan päässä, mutta pääsisin sinne linkalla tai äidin tai isän kyydillä.

Kavereita sinne tuskin tulisi, mutta siellä voisi opiskella latinaa : 3

Ja näkisinhän mä kavereita täällä, vapaa-ajalla.

Mä harkitsen tuota..

 

 

 

 Taivuttelin eilen rautalangasta tuommoisen korun. Siinä lukee 'love', jos siitä ei oikein hahmota.

Tein myös tollaisen, jossa lukee 'God'. Se on mulla käsikorussa. Aina lähellä.

Nappeja :)

 Jonkinlainen joululahja tuosta purkista pitäisi väsätä.. Onneksi miettiessä voi kuunnella yksi deetä ♥

Mä meinasin tehdä noista (örkistä ja kakusta) kaulakorut.

Toi kakku on ollut avaimenperä, tarvittiin hieman väkivaltaa siihen, että sen sai siitä rautanaksuttimesta pois.

Mutta nyt mä meen.

Ihanaa joulunaikaa