Jääkylmä

Huoh. 

Mä olen jumissa tuossa uudessa tarinassani. Tai uudessa ja uudessa, koska se on ollut tuollaisena kuukauden; mä en osaa jatkaa sitä.. Kamalaa.. 

Jos joku haluaa siis lukea tarinani alun, se on tuossa alhaalla. Raakaversion nimi on Jääkylmä, mutta se tulee todennäköisesti muuttumaan.

Ja mä koukkuunnuin Aapelin Bombermaniin..

Kylmä, rapattu tiiliseinä repi selkääni, kun mustiin pukeutunut mies painoi minua sitä vasten. Ilta kiersi kaikki tummaan sumuverhoon, kuu maalasi kaiken hopeaan ja heijastui miehen veitsen terästä. Kyynel rikkoi itselleen vanaa likaisella poskellani, kun sopersin miehelle jotain.

Ilma pakeni keuhkoistani voimakkaina puuskina. Hengitykseni piirsi ilmaan katkonaista viivaa, koko kehoni piti jännitystä yllä ja aivoni lakkasivat toimimasta. Vain uni, jatkoin vakuutteluani itselleni, vaikka tiesin, ettei kuurolle kannattanut puhua. Ei hän kuulisi. Vaikka silmäluomeni painoivat liikaa, pakotin niitä pysymään ylhäällä, ja mietin uniani. Niitä oli liikaa, liian monta lähes täysin samanlaista, enkä jaksanut uskoa enää olevani normaalissa kunnossa. 

***

Korttelit vilistivät ohitseni – oikeastaan en edes huomannut, kuinka kävelin koululle asti. Asetuin nojaamaan koulun seinään. Odotin jotain, vaikka tiesin, ettei kukaan tulisi. Tuo ajatus tuskin piirtyi kokonaiseksi päässäni, kun joku kuiskasi vierestäni; ”Hyvää huomenta.”
Säpsähdin tajuamattanikaan, ja katsoin suoraan tummiin silmiin. ”H-hei”, sain sanotuksi.
Poika nojaili seinään vasemmalla puolellani ja tuijotti minua, kuin ei huomaisi, että tuijotin takaisin, tuntien itseni erittäin vaivautuneeksi. Hän otti askeleen lähemmäs minua, enkä ehtinyt siirtyä, joten poika työnsi minua tajuamattaan oikealle. Kylmät väreet kulkivat pitkin niskaani. Rapattu seinä raapi selkääni aivan samalla tavalla kuin unessani. Suljin silmäni ja värähdin. Se oli uni, tämä on todellisuutta, muistutin itselleni.
”Mitä nyt?” poika katsoi minua kurtistaen kulmiaan.
Minä katsoin tummahiuksista poikaa, mietin hetken vastaisinko, ja kuiskasin sitten konemaisesti: ”Ei mitään. Joskus sitä vain sekoittaa.. unen ja todellisuuden.”
”Tiedän.”
”Et tiedä”, vastasin ja käänsin katseeni. Tylyyteni yllätti minutkin, mutten jaksanut olla kohtelias. Univelkani painoivat hartioitani lysyyn, ja pelko uusista unista maalasi tummat varjot silmieni alle.
”Usko pois, tiedän”, poika väitti vastaan. Hän hymyili haikeana, ja katsoi ohitseni, kuin näkisi siellä jotain. Minunkin oli pakko vilkaista, mutten nähnyt siellä mitään. Hymähdin itsekseni hänelle, ja kysyin hiljaa hänen nimeään.
”Maria, minä olen Jesse”, hän kuiskasi ja kohotti suupieltään niin, että se vaikutti vinolta hymyltä. Olin ohittaa sen, että Jesse tiesi nimeni. Kuinka se on mahdollista? Kuka hän edes oli? Miksi hän oli koulun alueella? Miljoona kysymystä räjähti samanaikaisesti päässäni, ja yritin setviä niistä tärkeimmät kysyttäväksi.
”Hei”, sanoin, ja jätin kysymykset mieleeni. En kysyisi niitä nyt. Jos Jesse aikoi jäädä elämääni, hän saisi vastata niihin joskus. Jostain syystä toivoin vain, ettei kukaan tulisi sotkemaan päätäni nyt, ja Jesse näytti juuri siltä, että hänestä saattoi koitua päänvaivaa. Silti tuijotin Jesseä, kuin hän olisi ainut mahdollisuuteni pysyä elossa. Olisin voinut kävellä pois. Olisin voinut sylkeä hänen päälleen loukkauksia, ja käskeä pysymään kaukana minusta, mutta en tehnyt mitään. Jokin Jessessä pakotti minut jäämään siihen hetkeen.
”Käytkö koulua täällä?” Kysymys, jonka tarkoitin jättää omaksi tiedokseni, karkasi huulieni välistä. Katsoin Jesseä huultani purren. Oli niillä rajoilla, näyttikö hän opiskelijalta vai vanhemmalta.
”En”, Jesse totesi, ja näytti heti vanhemmalta, kuin opiskelijat. Jos hän ei opiskellut täällä, miksi hän oli täällä? Yritin keksiä viisasta syytä, mutta sellaista ei vain tuntunut olevan. Koulumme kellot rikkoivat hiljaisuuden, jonka palaset tippuivat jalkojemme viereen.

”Tuletko, vai seisotko siinä koko tunnin?” Jesse kysyi, vaikkei itsekkään ollut vielä lähdössä. Kurtistin kulmiani ja katsoin poikaa; jos hän ei opiskellut täällä, miksi hän olisi tulossa sisälle? Vastaamatta Jesselle, astuin hitain askelein ulko-ovelle, ja annoin hänen avata sen minulle.
Suuntasin rappuja ylös, Jesse aivan kannoillani. Kulmakarvani kävivät automaattisessa kurtussa, kun mietin, miksi poika seurasi minua.
Laskin jalkani viimeiselle rapulle, ja kuulin, että Jesse teki samoin vieressäni. Luokka, jossa seuraava tuntini pidettäisi, oli aivan rappujen vieressä. Ja Jesse tiesi sen myös, sillä harppasi eteeni ja avasi luokan oven. Pyöritin päätäni ja vilkaisin Jesseen, kuin sanoen kiitokseni, mutten tavoittanut hänen katsettaan. Hän katsoi eteenpäin, mikä sai minutkin katsomaan eteen, sen jälkeen kelloon.
Olimme myöhässä, ja vanha, parhaat päivänsä nähnyt opettaja odotti syytä myöhästymiseen, ja Jonathanin saapumiseen. Tietenkin oletin, että Jessellä olisi joku syy, minkä hän esittäisi, ja saisi opettajan unohtamaan koko asian. Mutta ei.
Tunnin kuluttua löysin itseni käytävästä, Jessen vierestä. Hän istui nojaten seinään ja minä istuin hänen vieressään, nojaten hänen olkaansa.

”Matematiikka..”, mumisin hiljaa. Me menimme luokkaan, siitä olin varma. Mitä sitten? Puristin silmäni kiinni ja yritin muistaa. Jotain edes, mutta koko mieleni oli tyhjä. Mustaa muistinkantamattomiin. Ei sittenkään. Muistin täydellisesti sen, mitä olin tehnyt ennen matematiikan tuntia, joka oli täysin mustan sumun uumenissa.
”Me emme olleet siellä. Se vanha kurppa-”, Jesse aloitti, mutta keskeytin hänet kuiskaamalla heikosti: ”Leona.”
”Mikä vain”, Jesse viittasi kintaalla yritykseni kunnioittaa vanhaa Leonaa. ”Ei ottanut meitä kesken tunnin sisään. Ja sitten menit tajuttomaksi”, Jesse katsoi jonnekin katonrajaan.
”Etkä vienyt minua minnekään?!”
Jesse katsoi vielä varastetun hetken seinän ja katon yhtymiskohtaa, kunnes käänsi päänsä minuun päin, mittaillen minua katsellaan. Kuin miettisi, kertoisiko jotain, vai ei. Olisiko hiljaa, vai puhuisiko. Ja hän päätti vastata, sillä sanoi hiljaa: ”Ja sanonut että tämä neiti näkee parhaillaan pätkää vuosien takaa, ja herää pian, muistinsa täynnä mustaa sumua? Ja meitä olisi pidetty sairaina, usko pois, en ajatellut saada loppuani niin.”
Yritin sulattaa Jessen sanoja. Kuinka hän saattoi tietää sumusta? Ei, ehkä se oli vain yleinen tapa ilmaista muistin menetystä, uskottelin itselleni. Vaikka kyllä tiesin, että valehtelin itselleni. Ei kukaan puhuisi sumuisesta muistista sattumaltaan. Katsoin Jesseä varovasti. Ehkä pelkäsin, mitä kaikkea muuta hän tiesi. Minusta, tai jostain muusta. Mutten uskaltanut kysyä mitään. Avasin suuni, mutta suljin sen todeten, että hetki ei ollut sopiva.

Kellon kilinä katkaisi hiljaisuuden, joka oli ehtinyt ottaa meistä otetta. Luonnottoman valkeat luokan ovet aukenivat ja oppilaat purkautuivat luokistaan. Nostin jalkani koukkuun rintaani vasten, jotta käytävällä pääsi kulkemaan ilman, että täytyi hyppiä jalkojeni yli. Jesse ei ollut yhtä huomaavainen ja lojui seinään nojaten vieressäni, saaden osakseen monta epäilevää katsetta. Kukaan ei ollut nähnyt Jesseä aiemmin ja hän puoliksi makasi käytävällä. Jos en olisi ollut mukana tässä, olisin käyttäytynyt kuten kaikki muutekin; luullut Jesseä jonkinlaiseksi kummajaiseksi, joka oli syystä tai toisesta tullut kouluun, ja mulkoillut häntä paheksuvasti. Kuinka pinnallisia olimmekaan, huokasin. Tällaiseksi tuli, kun eli keskellä ennakkoluuloja, myyttejä ja olettamuksia.

Istuimme käytävässä hiljaa, odottaen jotain. Tuijotimme listaa katossa, sanomatta sanaakaan, kuunnellen yhteen kutoutuvia hengityksiämme. Mietin hetken, miten Jesse aikoi tulla tunnille, vai aikoiko hän jäädä käytävään seuraavaksikin tunniksi.

Nousin ylös ja nappasin laukkuni. Odottamatta Jesseä kävelin luokan eteen nojaamaan seinään. Kuin Jesse olisi ollut pääni sisällä, ajatuksissani. Kuin hän olisi kontrolloinut niitä. Jessen vieressä en osannut ajatella mitään erikoista. Ajattelin silloin mitä arkisimpia asioita, melkein liian tavallisia tai helppoja asioita. Seiniä, ovea, ja vain pelkästään yhtä asiaa aikaansa. Ajattelutapani oli silloin tylsä, kuin kuollut, yksipuoleinen ja harmaa.

Mutta seisoessani seinään nojaten saatoin miettiä mitä vain. Ketä vain, milloin ja miten vain. Kunnes Jesse asteli hiljaa viereeni, ja huomasin taas miettiväni sitä, milloin luokan ovi aukeaisi.