Toiveita

Hyvää uuttavuotta

voisinko toivoo

tietäen, etten näe sua

kertaakaan

tiedän

kuinka ensivuonna

tuijotan kuviasi

netistä

kuinka muistelen hetkiämme,

kuinka tiedän, ettet muistele mua

nostan katseen taivaaseen

kuiskaan toiveen korkeuksiin

hiljasen tuulen vietäväksi

toivon yhtä suudelmaa

Tuo runo on muuten aika uniikki sillä tavoin, et oikeasti noi on mun ajatuksia, ei vaan merkitsemätöntä tai jonkun muun kohdalla toteenkäynyttä sanahelinää.

Mä toivon vain tuota.

Mä myös mietin juuri, kuinka aika on niin määrittelemätön käsite.

Joskus vuosi on pitkä aika, joskus ei. 

Nyt se oli pitkä aika, sillä mun vuosi ei luistanut kuten elämän pitäisi.

Vaikka tuskin kenelläkään luistaa. Tai mistäpä mä tiedän.

Anyways, nyt uutenavuotena musta tuntuu kauhean haikealta.

En tiedä miksi.

Mutta nyt mä menen rauhoittelemaan koiraa.

Se tulee hulluksi raketeista, joita naapurit ampuu. Mä olen ylpeä meidän porukoista, koska ne ei ostanut raketteja. Se on musta turhaa, mutta se on mielipidekysymys.

Mä en toivota nyt hyvää uuttavuotta, koska se on niin epärealistista. Tuleeko hyvä vuosi vai ei.

Mä enemminkin toivoisin onnistunutta, rakkaudentäytteistä ja kunniakasta uuttavuotta.

Sitä teillekin. Ja vaikka mä vihaan Lord Estiä, tää biisi saa mut hymyilemään. :)

Jääkylmä

Huoh. 

Mä olen jumissa tuossa uudessa tarinassani. Tai uudessa ja uudessa, koska se on ollut tuollaisena kuukauden; mä en osaa jatkaa sitä.. Kamalaa.. 

Jos joku haluaa siis lukea tarinani alun, se on tuossa alhaalla. Raakaversion nimi on Jääkylmä, mutta se tulee todennäköisesti muuttumaan.

Ja mä koukkuunnuin Aapelin Bombermaniin..

Kylmä, rapattu tiiliseinä repi selkääni, kun mustiin pukeutunut mies painoi minua sitä vasten. Ilta kiersi kaikki tummaan sumuverhoon, kuu maalasi kaiken hopeaan ja heijastui miehen veitsen terästä. Kyynel rikkoi itselleen vanaa likaisella poskellani, kun sopersin miehelle jotain.

Ilma pakeni keuhkoistani voimakkaina puuskina. Hengitykseni piirsi ilmaan katkonaista viivaa, koko kehoni piti jännitystä yllä ja aivoni lakkasivat toimimasta. Vain uni, jatkoin vakuutteluani itselleni, vaikka tiesin, ettei kuurolle kannattanut puhua. Ei hän kuulisi. Vaikka silmäluomeni painoivat liikaa, pakotin niitä pysymään ylhäällä, ja mietin uniani. Niitä oli liikaa, liian monta lähes täysin samanlaista, enkä jaksanut uskoa enää olevani normaalissa kunnossa. 

***

Korttelit vilistivät ohitseni – oikeastaan en edes huomannut, kuinka kävelin koululle asti. Asetuin nojaamaan koulun seinään. Odotin jotain, vaikka tiesin, ettei kukaan tulisi. Tuo ajatus tuskin piirtyi kokonaiseksi päässäni, kun joku kuiskasi vierestäni; ”Hyvää huomenta.”
Säpsähdin tajuamattanikaan, ja katsoin suoraan tummiin silmiin. ”H-hei”, sain sanotuksi.
Poika nojaili seinään vasemmalla puolellani ja tuijotti minua, kuin ei huomaisi, että tuijotin takaisin, tuntien itseni erittäin vaivautuneeksi. Hän otti askeleen lähemmäs minua, enkä ehtinyt siirtyä, joten poika työnsi minua tajuamattaan oikealle. Kylmät väreet kulkivat pitkin niskaani. Rapattu seinä raapi selkääni aivan samalla tavalla kuin unessani. Suljin silmäni ja värähdin. Se oli uni, tämä on todellisuutta, muistutin itselleni.
”Mitä nyt?” poika katsoi minua kurtistaen kulmiaan.
Minä katsoin tummahiuksista poikaa, mietin hetken vastaisinko, ja kuiskasin sitten konemaisesti: ”Ei mitään. Joskus sitä vain sekoittaa.. unen ja todellisuuden.”
”Tiedän.”
”Et tiedä”, vastasin ja käänsin katseeni. Tylyyteni yllätti minutkin, mutten jaksanut olla kohtelias. Univelkani painoivat hartioitani lysyyn, ja pelko uusista unista maalasi tummat varjot silmieni alle.
”Usko pois, tiedän”, poika väitti vastaan. Hän hymyili haikeana, ja katsoi ohitseni, kuin näkisi siellä jotain. Minunkin oli pakko vilkaista, mutten nähnyt siellä mitään. Hymähdin itsekseni hänelle, ja kysyin hiljaa hänen nimeään.
”Maria, minä olen Jesse”, hän kuiskasi ja kohotti suupieltään niin, että se vaikutti vinolta hymyltä. Olin ohittaa sen, että Jesse tiesi nimeni. Kuinka se on mahdollista? Kuka hän edes oli? Miksi hän oli koulun alueella? Miljoona kysymystä räjähti samanaikaisesti päässäni, ja yritin setviä niistä tärkeimmät kysyttäväksi.
”Hei”, sanoin, ja jätin kysymykset mieleeni. En kysyisi niitä nyt. Jos Jesse aikoi jäädä elämääni, hän saisi vastata niihin joskus. Jostain syystä toivoin vain, ettei kukaan tulisi sotkemaan päätäni nyt, ja Jesse näytti juuri siltä, että hänestä saattoi koitua päänvaivaa. Silti tuijotin Jesseä, kuin hän olisi ainut mahdollisuuteni pysyä elossa. Olisin voinut kävellä pois. Olisin voinut sylkeä hänen päälleen loukkauksia, ja käskeä pysymään kaukana minusta, mutta en tehnyt mitään. Jokin Jessessä pakotti minut jäämään siihen hetkeen.
”Käytkö koulua täällä?” Kysymys, jonka tarkoitin jättää omaksi tiedokseni, karkasi huulieni välistä. Katsoin Jesseä huultani purren. Oli niillä rajoilla, näyttikö hän opiskelijalta vai vanhemmalta.
”En”, Jesse totesi, ja näytti heti vanhemmalta, kuin opiskelijat. Jos hän ei opiskellut täällä, miksi hän oli täällä? Yritin keksiä viisasta syytä, mutta sellaista ei vain tuntunut olevan. Koulumme kellot rikkoivat hiljaisuuden, jonka palaset tippuivat jalkojemme viereen.

”Tuletko, vai seisotko siinä koko tunnin?” Jesse kysyi, vaikkei itsekkään ollut vielä lähdössä. Kurtistin kulmiani ja katsoin poikaa; jos hän ei opiskellut täällä, miksi hän olisi tulossa sisälle? Vastaamatta Jesselle, astuin hitain askelein ulko-ovelle, ja annoin hänen avata sen minulle.
Suuntasin rappuja ylös, Jesse aivan kannoillani. Kulmakarvani kävivät automaattisessa kurtussa, kun mietin, miksi poika seurasi minua.
Laskin jalkani viimeiselle rapulle, ja kuulin, että Jesse teki samoin vieressäni. Luokka, jossa seuraava tuntini pidettäisi, oli aivan rappujen vieressä. Ja Jesse tiesi sen myös, sillä harppasi eteeni ja avasi luokan oven. Pyöritin päätäni ja vilkaisin Jesseen, kuin sanoen kiitokseni, mutten tavoittanut hänen katsettaan. Hän katsoi eteenpäin, mikä sai minutkin katsomaan eteen, sen jälkeen kelloon.
Olimme myöhässä, ja vanha, parhaat päivänsä nähnyt opettaja odotti syytä myöhästymiseen, ja Jonathanin saapumiseen. Tietenkin oletin, että Jessellä olisi joku syy, minkä hän esittäisi, ja saisi opettajan unohtamaan koko asian. Mutta ei.
Tunnin kuluttua löysin itseni käytävästä, Jessen vierestä. Hän istui nojaten seinään ja minä istuin hänen vieressään, nojaten hänen olkaansa.

”Matematiikka..”, mumisin hiljaa. Me menimme luokkaan, siitä olin varma. Mitä sitten? Puristin silmäni kiinni ja yritin muistaa. Jotain edes, mutta koko mieleni oli tyhjä. Mustaa muistinkantamattomiin. Ei sittenkään. Muistin täydellisesti sen, mitä olin tehnyt ennen matematiikan tuntia, joka oli täysin mustan sumun uumenissa.
”Me emme olleet siellä. Se vanha kurppa-”, Jesse aloitti, mutta keskeytin hänet kuiskaamalla heikosti: ”Leona.”
”Mikä vain”, Jesse viittasi kintaalla yritykseni kunnioittaa vanhaa Leonaa. ”Ei ottanut meitä kesken tunnin sisään. Ja sitten menit tajuttomaksi”, Jesse katsoi jonnekin katonrajaan.
”Etkä vienyt minua minnekään?!”
Jesse katsoi vielä varastetun hetken seinän ja katon yhtymiskohtaa, kunnes käänsi päänsä minuun päin, mittaillen minua katsellaan. Kuin miettisi, kertoisiko jotain, vai ei. Olisiko hiljaa, vai puhuisiko. Ja hän päätti vastata, sillä sanoi hiljaa: ”Ja sanonut että tämä neiti näkee parhaillaan pätkää vuosien takaa, ja herää pian, muistinsa täynnä mustaa sumua? Ja meitä olisi pidetty sairaina, usko pois, en ajatellut saada loppuani niin.”
Yritin sulattaa Jessen sanoja. Kuinka hän saattoi tietää sumusta? Ei, ehkä se oli vain yleinen tapa ilmaista muistin menetystä, uskottelin itselleni. Vaikka kyllä tiesin, että valehtelin itselleni. Ei kukaan puhuisi sumuisesta muistista sattumaltaan. Katsoin Jesseä varovasti. Ehkä pelkäsin, mitä kaikkea muuta hän tiesi. Minusta, tai jostain muusta. Mutten uskaltanut kysyä mitään. Avasin suuni, mutta suljin sen todeten, että hetki ei ollut sopiva.

Kellon kilinä katkaisi hiljaisuuden, joka oli ehtinyt ottaa meistä otetta. Luonnottoman valkeat luokan ovet aukenivat ja oppilaat purkautuivat luokistaan. Nostin jalkani koukkuun rintaani vasten, jotta käytävällä pääsi kulkemaan ilman, että täytyi hyppiä jalkojeni yli. Jesse ei ollut yhtä huomaavainen ja lojui seinään nojaten vieressäni, saaden osakseen monta epäilevää katsetta. Kukaan ei ollut nähnyt Jesseä aiemmin ja hän puoliksi makasi käytävällä. Jos en olisi ollut mukana tässä, olisin käyttäytynyt kuten kaikki muutekin; luullut Jesseä jonkinlaiseksi kummajaiseksi, joka oli syystä tai toisesta tullut kouluun, ja mulkoillut häntä paheksuvasti. Kuinka pinnallisia olimmekaan, huokasin. Tällaiseksi tuli, kun eli keskellä ennakkoluuloja, myyttejä ja olettamuksia.

Istuimme käytävässä hiljaa, odottaen jotain. Tuijotimme listaa katossa, sanomatta sanaakaan, kuunnellen yhteen kutoutuvia hengityksiämme. Mietin hetken, miten Jesse aikoi tulla tunnille, vai aikoiko hän jäädä käytävään seuraavaksikin tunniksi.

Nousin ylös ja nappasin laukkuni. Odottamatta Jesseä kävelin luokan eteen nojaamaan seinään. Kuin Jesse olisi ollut pääni sisällä, ajatuksissani. Kuin hän olisi kontrolloinut niitä. Jessen vieressä en osannut ajatella mitään erikoista. Ajattelin silloin mitä arkisimpia asioita, melkein liian tavallisia tai helppoja asioita. Seiniä, ovea, ja vain pelkästään yhtä asiaa aikaansa. Ajattelutapani oli silloin tylsä, kuin kuollut, yksipuoleinen ja harmaa.

Mutta seisoessani seinään nojaten saatoin miettiä mitä vain. Ketä vain, milloin ja miten vain. Kunnes Jesse asteli hiljaa viereeni, ja huomasin taas miettiväni sitä, milloin luokan ovi aukeaisi.

She's just a girl

Mustat rajaukset silmissään

hän katsoo kaus pois

kädet taskuissaan

runoilee mielessään

sulkee kaiken muun pois;

uskoo hiljaa löytävänsä

jotain kaunista.

Kuka on tuo tyttö

takana lasisien lupausten?

tuskin kovin monelle avaa itsensä

tuskin kenelläkään uskoo itseään

silti rakkauttaan

jaksaa odottaa

ja kohtaloaan

jaksaa uhmata.

Tuskin kovin vahva

fyysisesti ainkakaan

tahdonvoimaa omaa

sitä koskaan vain käyttää

ei saa.

Kaiken katseensa kertoo;

kuinka väärässä paikassa

tyttö onkaan.

Sanat eivät muuta maailmaa,

niin hänelle kerrotaan

 uskos loppuu joskus,

niin uskotellaan.

Vasten tahtoaan

kellon lyötyä

tyttö katoaa sisään

helisevässä hiljaisuudessaan

Jees. Kaikki varmaan hokaisi, kuka runon tyttö on?

Minä. Minä itse. Itsestään runoilu on tavallaan aika mielenkiintoista: tunnetko itseäsi ollenkaan.

Mulla on ainakin yksi paikka, jossa oon elementissäni.

Laskettelurinne.

 Juuri risteestä tulleena fiilis on mahtava. Kuten nyt, kun olen juuri tullut rinteestä. Ah.

Mä muuten sain lasit, mutta kestää viikkoja ennen kuin ne tulevat. Pientä plussaa ja hajataittoa.

Kohta lähden saunaan.. Tässä vielä upea biisi Alicia Keysiltä, vaikka kaikki on takuulla jo kuullut tämän.

 

Kesytöntä

Oolrait.

Kesyttömän lukemiseen kului vuorokausi.

En tosin lukenut yötä ja päivää läpeensä, koska silmiä särkee ja rivit pomppii; huomenna optikolle. Toivottavasti saisin lukulasit.

Kesytön

Elina Rouhiainen

 

 

 Kesyttömän perusteella yksi lempikirjailijani Suomesta. Ehdottomasti. Rouhiainen kulkee kirjassaan melko tuttuja ja hyväksi todettuja reittejä. Ihmissusia ja lukeutuupa hahmokaartin yksi vampyyrikin. Hieman hän kuitenkin on sentään muokannut yli-luonnollisuuksien ominaisuuksia. Silti mulle jäi sellainen olo, että juonta oli napattu Twilighteista, tai sitten nuo luettuani ajattelin asiaa liian paljon. Kaikkihan on jo keksitty ja kaikki on toisten kopiointia, right?

Raisa täyttää päähenkilöön kohdistuvat kriteerini suhteellisen hyvin. Kun mainitsin Twilightit kerran, otan ne nyt verrattavaksi toisenkin kerran. Raisa on mielestäni paaaaljon Bellaa mielenkiintoisempi.

Mikael taas on sekoitus Jakea ja Ediä. Täydellistä, eikö vain. Sitä se onkin. Liian täydellistä, mutta terveemmälä tavalla kuin mitä Twilighteissä tarjoillaan.

Henkilöt puhuvat kirjakieltä, vaikka Raisa tuleekin stadista, et hesan slangia ole onneksi lähdetty tunkemaan kirjaan, sillä se olisi pudottanut teoksen laatua huomattavasti.

 

Pari rakkauspakkaus-kohtausta on rakennettu hienosti ja suloisesti, harmi vain, että ne molemmat keskeytyvät jonkin ulkoisen häiriön vuoksi..

 

Rouhiaisen kirjoitustyyli on mieleiseni. Paikoittain se on pakahduttavan hienoa. Osaisinpa-mäkin-fiilis jäi monesti päälle.

 

Kirjan loppuratkaisu jättää mieleen monia kysymyksiä. Oliko Raisan rakkaus Mikaelia kohtaan niin palavaa, kuin hän antoi ymmärtää? Oliko koko loppu Raisan suunitelta, niin vähän sitä vatvottiin ja niin lyhyt se oli. Mitä tapahtuu? 

Päällimmäinen ajatus on kuitenkin tärkein. Haluan lisää.

Joojoo..

Mä kävin just luistelemassa.

Mä olin juuri kavereiden kanssa.

Mitähän kaikkea mä lomalla olenkaan tehnyt vaan siksi, ettei äiti ja isä huolestu.

Mä en oikeasti jaksaisi lähteä ulos.

Mä en jaksaisi olla kavereiden kanssa.

Mä en tiedä miksi, mutta mä haluaisin vain jäädä koneelle, mun ihanien nettikavereiden luo.

Ja tämä ei ole sitä, että olen koukussa koneeseen, vaikka kaikki niin luuleekin.

Se on vaan mun luonto. Mä haluan olla yksin.

Kotona. Joskus ulkona, kunhan paukkupakkaset menisivät. 

Mut kukaan ei ymmärrä tota. Eikä ne tule koskaan ymmärtämäänkään.

Mä olen väärinymmörrety taiteilija. Kuten Lagy Gaga, mutta.. en kuitenkaan läheskään niin.

Mä olen vain mä. Kummallisella ja uniikilla tavalla - mä.

Tyhjä soittorasia

helposti unohdettava

äänestään särkyvä

 

täynnä toiveita

pölyyn haudattuja

ohuesti kuiskattuja

sydämmiä pilkottuja

haaveita hyljättyjä

sieluja langenneita

 

kaikkea sisältäen

elämästä luopuen

yhä muille soi

 

jos osaat kysyä,

osaat toivoa

saat joskus kuulla totuutesi

omilta soittorasioiltasi

Jos sä et oiskaan mun mies

Tuuli on ottanut muhun liian voimakkaasti.

Tuuli mielestäni.

Viittaan nyt siihen, kuinka tuuliviiri mieleni joissain asioissani on.

Ja tietty noi 'jotkut asiat' on pojat.

Kliseemöykky toi sana, mutta niin se vaan on.

Ensin mä luulen olevani hulluna siihen.

Sitten se tekstaa mulle ja jutellaan tekstareilla tunti.

Ja sitten se on musta normaalipoika.

Kaveri. Luokkalainen. Ei mitenkään mullistava.  Ei mitenkään erityinen; ihastuttava tai ihana. Oikeastaan melkein tyhmä. Liian tavallinen, persoonaton, massaa.
Ja tietty ne on sitten lätkässä muhun. Kuulostaa hyvält, mut se on kamalaa.
Kaikki luulee, et saat kenet vaan. Helposti.
Mutta mäpä en saa sitä, jonka oikeesti haluisin.

Noin kävi aiemminkin. Täysin saman kaavan mukaan, (siis aluksi se oli musta upea, sitten tekstailtiin ja .. )ja nyt se poika, jonka kanssa aiemmin kävi noin, ahdistelee mua koko ajan facessa; 'voitko olla', 'voinko tulla teille', 'mitäs sä' ja muuta.

Mä epätoivoisesti yritän viestittää sille sanomatta sitä kuitenkaan. Että mua ei kiinnosta, ja olen pahoillani siitä, että aiemmin kiinnosti.

Ääh, ne pahvipäät ei edes tajua, etten yhtään lämpene niille!

Juuri näin..

Ja mun kaveritkin pitää mua hulluna.

"Äsken se viel tykkäs siitä! Just, sun ei kannata aloitta seurustelua, sä varmaan kyllästyt siihenkin viikossa"

Eijeijei, se ei oo niin yksinkertaista.

En mä ala seurustelemaan hetken mielijohteesta, en.

Ja noihin mä olen 'ihastunut' hetken mielijohteesta.

Ja tätä hankaloittaa se, että mulla on vantaala ksi maailman ihanin poika, kuteen aikasemmin sanoin. Jonka oikeesti haluisin, mutta jota en saa. Se on oikeesti upea, on ollut jo pitkään.

Äh, tulkaa pääni sisään ja tajuatte.

Mä muuten sain joululahjaksi Kesytön kirjan, joka aloittaa Susiraja-sarjan.

Eilen illalla mun oli pakko aloittaa lukeminen ja kohtahan se on luettu. On nimittäin pakkaus, joka mun on ainakin ahmittava lähes yhdeltä istumalta.

Arvostelun siit saatte joskus :D

Sainhan mä myös J.K Rowingin The Casual Vanancyn (Paikka vapaana), jota en ole ehtinyt vielä aloittaa.

Eikö pitäis unohtaa?

Mä tiedän, kuinka helppoo on langeta

valehdella, pienesti vaan

ei se ketään satuta

ei kukaan saa koskaan tietää

ja seison tässä

syyttävän katsees alla

kuiskien hiljaa
anteeksi.

Jos joskus vielä unohtaa voit
jos joskus annat anteeksi,
otat minut takaisin

tulen heti.

Epätoivo kalvaa,
tappaa hiljaa

joku toinen sylissäs,
joku toinen vieressäs

syytän itseäni
koko loppu elämäni
sinun suudellessa muita

sinun ollessa muiden

Joo-o. valehtelu on pahasta, mutta hei, nyt on joulu, joten eikö pitäis unohtaa kaikki muu?
Kai.

Kohta syödään jouluruokaa ja sitten ootellaan pukkia :>
Sitä ennen mä pääsen saunaan, mikä oiskaan ihanampaa kuin istuskella yksin joulusaunassa..
Ei mikään :>

Nyt pitäisi melkein mennä, mutta hei;
HYVÄÄ JOULUA IHANAT!  ♥

Kaunista

"Mä olen okei"

Monestiko voit sanoa tuon, ja tuntea olevasi okei?

Mä en hirveän montaa kertaa.

 

Joskus menee ihan hyvin.

And suddenly it's hard to breathe, kuten Christina Aguilera sen ilmaisee biisissän Beautiful.

 

Hmh..

Nyt menee taas ihan hyvin.

Ollaan tätilässä, täällä perukassa.

Mä rakastan tätä paikkaa. Mä rakastan mummolaakin.

Nää on mulle toisia koteja. Rauhallisia, luonnoläheisiä, kaukaisia ja lämpimiä..

Kuinka monella on tällaisiakaan paikkoja?

Tuskin monella.

 

Siksi mun pitäisi olla tyytyväinen. Ja mä olenkin.

Ääh, en tiedä, mitä tässä vielä runoilisi.

 

Tässä vielä tää uskomaton biisi:

 

 

 

Ahdistukseni

Tiedättekö sen vainoavan tunteen, joka muistuttaa jostakin.

"Ethän unohda"

"Elintärkeää, muista se"

Tiedättekö sen, kun et tiedä, mitä pitäisi muistaa.

Mä tiedän, ettei mulla ole mitään muistettavaa.

Silti se tunne kalvaa mua sisältäpäin.

Ensin se kuiskii. Hiljaa, aina kun tulee hiljaista.

Sitten se huutaa.

Mä en jaksa tuota.

Mä en tällähetkellä jaksa mitään.

Oon vaan kikseissa siitä, että kohta päästään mummolaan.

Ah.. Se rauha siellä.. Love it.

Nyt mulla on kaikille joululahjat, ne on paketoitu sanomalehteen (silläkin uhalla, että kurkkuni on nyt täynnä sitä mustetta, yöh) ja huomenna pääsen mummolaan.

Mun todistus muuten oli ihan okei.

Kaikki muut ysi, paitsi liikka ja kässä kaseja :>

Nyt mä menen, hejssan.

Viettäkää rentouttavaa lomaa.

Liian helppoa

"Nou, nou, nou, eijeijeijei, himaan yksin nyt lähen täält, sori vaan, mut oon pyrkiny vähentää.."

Niin mäkin.

Pyrkiny vähentää.

Mut eihän se mitään auta.

Mä olen säälittävä kokoaikaisilla yrityksilläni päästä sen pojan viereen, samaan aikaan joka paikkaan ja niin..

Huomenna mä taas yritän asettua niin, et pääsen sen viereen kirkkoon istuu.

Säälittävää.

Mä olen sekaisin runoista, jotka on täällä ja jotka on mun runovihkossa..

Phh..

Mä sain siitä vaikeasta maantiedon kokeesta ysin, ahaa, ahaa.. :D

Ja saksan kokeesta tule emyös ysi, uhaahhaa :D

Maailman loppua (hahaa, en todellakaan usko siihen, mutta anyways) odotellessa, mä jätän teidät tekemään joulujuttujanne, moikkelis :>

Katson sua

ja katseemme kohtaavat

ilmassa
 

nauran sulle,

ja kysyt,

otinko lääkkeeni

vastaan mielessäni,

etten tarvitse lääkkeitä

niin kauan,

kun voin nauraa kanssasi

tartut käteeni, mielessäni

ja olen pyörtyä

hymyilet ja kuiskaat

nimeni
 

en voi kuin katsoa

ja odottaa

 aikaa

kunnes lasimaailmani

särkyy

ja kosket kättäni

oikeasti

katsot minuun,

kysyt jotain 

ja joudun pyytämään toistoa

silmiisi on vain liian helppo hukkua,

 nauruusi on liian helppo tukehtua,

kosketukseesi on liian helppo pakahtua,

sinuun on liian helppo rakastua

Yksin

Tänään se vihdoin oli.

Ja juuri niin kauhea, kuin odotin sen olevan.

Maantiedon koe.

Yritä siinä miettiä, mitkä on Intian rajanaapureita, kun pää lyö tyhjää.

Tai selittää 'hindu' ja 'hindi'.

Just..

Liikaa toivon

että voisin uskoo

joka päivä,

et joku jossain oottaa

 

haaveet

joita et kellekkään kerrotuks saa

 

unelmat

jotka patoat sisälles

joita et koskaan saavuta

 

voit vain uskoo

että siellä on joku sulle

 

voit vain toivoo

että saat joskus palas rakkaudesta

 

mut kaikki tietää

kuinka usko ja toivo

ei kestäkkään

 

ja lopulta niihin pitää vaan tukeutua

paremman puutteessa

 

kun kyyneileitäs kuivaat

kun huomaat,

ettei ketään kiinnosta

 

tunteesi jäävät itsellesi

kauhea olo on vain omasi

rakkauttasi odotellessa

yksin hiljaa kärsit

 

Mutta hei, jouluhan on jo aivan pian!

Ja kohta alkaa Pretty Litlle Liars (Valehtelevat viettelijät) ja Glee!

Mun olo on nyt mahtava. Täydellisen kevyt, viaton ja puhdas.

Hmmh, kun tää jatkuisikin yli joulun :3

 

Mä paketoin tänä vuonna joululahjat sanomalehteen ja arvatkaa, kun niistä tuli tosi hienoja. 

Kun siihen laittoin kauniinvärisen, kirkkaan nauhan, lopputulos on todella vanhanaikainen ja hieno.

Siitähän toi idea mulla lähti, että mietin sitä jätemäärää, mitä syntyy joululahjapaperista ja pienikin kierrätys saa mut mahtavalle tuulelle.

 

Nyt mä taidan mennä.

Moikka, ja erittäin kevyttä loppukuuta :>

 

 

Historiaani painuva

Pienen hetken rakastan

lyhyemmän elämän pelastan

 

tiedän, ettet tiedä,

mitä tunnetta mä tarkoitan

kun katson sua pitkään,

kun nojaan olkaasi,

kun tartun käteesi.

 

Sä naurat,

silität päätäni

tai puristat kättäni,

mutta teet sen ystävänä

siinä, missä mä teen sen tyttönä

joka ei koskaan saa osaansa rakkaudesta

 

suljen silmäni

ja annan sinun

nauraa,

silittää päätäni

tai puristaa kättäni

 

se hetki jää mieleeni haikeana

historiaani vaeltamaan,

minua seuraamaan

 

Että sillälailla.

Huomenna sitten laskettelemaan :3

Jeij, ihanaa - rinne huutaa jo mun nimee.

 

Tossa muut kävi kapungis, mä jäin kotiin askartelemaan joululahjoja.

Ja huudattamaan Take me home-albumia, joka muuten on mahtava!

 

Mun pitäisi lukea maantietoa - maanantaina on koe, joka on sijaisen ainoa näyttö tuntiaktiivisuuden lisäksi maantiedosta, joten pänttäämään vain..

 Paketeissa savinen kynttilälyhty ja pikkusiskolle menevä kilikello.

Nuo lasipurkit täytän karkeilla tai pipareilla, ne menee varmaan mummille ja ukille, ja kummipariskunnalle.

 Tässä tämä käytännön pulma. Mulla on kaksi kuvaa, jotka haluaisin antaa kehyksissä joululahjaksi, mutta vain yhdet kehykset. Ongelmallista.

Hywää joulunodotusta!

Sinihimmeää rakkautta ja kivuliasta menetystä

Sinihimmeä ilta

kutoutuu rikki

kuiskaus ilman

tuulee pois

seison hiljaa,

hiljempaa kuin pakkanen

hengitys höyryten

usvana katoaa

raskas pettymys raastaa,

poissaolollaan loistaa

vartalosi vasten omaani

tiedän, että menetettyä

ei takaisin saa

tiedän, että ketään ei voi pakottaa

rakastamaan,

tiedän, ettei minun olisi tarvinnutkaan

Miksi mä runoilen rakkaudesta ja menetyksestä?

En tiedä, mutta mitäs tässä vielä..

Mä olen hirveä hiku, itsekeskeinen pentu ja kaikkea muutakin, tiedän. 

Mutta mulla on ihan kamala olo nyt, johtuen osin matikan kokeesta, jonka uskoin menevän hyvin.

Mä odotin ysiä, kun nenäni eteen tuikataan paperi, jossa on seitsämän miinus. 

Mä en ymmärrä miten mä saatoin tehdä niin monta huolimattomuusvirhettä.

Unohdin jako- ja kertomerkkejä, laitoin omia mittojani sinne ja kaikkea muuta.. Toivottavasti mä en enää koskaan saa yhtään seiskaa, tai toteutan mun itsetuhoisia ajatuksia..

Niistä itsetuhoisista ajatuksista päästäänkin siihen, että mä kokeilin tänään suolajääpala-kikkaa.

Se toimi, niin, että kun painoin sitä jääpalaa kämmenelle (jääpalan alla suolaa), se alkoi tuntua hirveän kylmältä, ja kipeeltä. (Ks. postaus nimeltä Kipusi)

Masokistista, että haluaa edes kokeilla tuollaista, sen takia, että haluaa kokea sen kivun.

Monia asioita mä olen, mutten masokisti. Vielä.

Kerran rikottu

Kerran rikottu,

maahan tallattu

 

sydämmeni kappaleina,

siruina, paloina,

jalkojesi juuressa,

mutta mitä teet?

 

Mietin, minne kadotit

sen persoonan,

jota rakastin.

 

Se on tukehtunut

uuden,

harmaan sinun jalkoihin

 

sanomalla, etten kaipaa sitä,

en voita mitään

 

sanomalla, että mulle on aivan sama,

en satuta ketään,

jos itseäni en laske

 

katseesi viipyy silmissäni

haikea hetki venyy välissämme,

kunnes päästät minut menemään.

 

Kunnes sanot, ettet välitä.

Kunnes valehtelet itsellesi, että voit elää

 maassa ilman mua

 

kunnes en enää näe sua

 

Mistähän näitä melankolisia ja satutettuja ajatuksia tulee?

Miksi mulla on näin henkisesti huono olo, vaikkei mulle ole sattunut mitään?

Mä mietin, pitäisikö mun aloittaa seiskaluokka toisessa koulussa. Meidän koululaislla on se ylä-aste, mihin meidän automaattisesti laitetaan, tuossa alle kilometrin pästä meiltä.

Se ylä-aste, minne mä tahtoisin, on kolmenkymmenen kilsan päässä, mutta pääsisin sinne linkalla tai äidin tai isän kyydillä.

Kavereita sinne tuskin tulisi, mutta siellä voisi opiskella latinaa : 3

Ja näkisinhän mä kavereita täällä, vapaa-ajalla.

Mä harkitsen tuota..

 

 

 

 Taivuttelin eilen rautalangasta tuommoisen korun. Siinä lukee 'love', jos siitä ei oikein hahmota.

Tein myös tollaisen, jossa lukee 'God'. Se on mulla käsikorussa. Aina lähellä.

Nappeja :)

 Jonkinlainen joululahja tuosta purkista pitäisi väsätä.. Onneksi miettiessä voi kuunnella yksi deetä ♥

Mä meinasin tehdä noista (örkistä ja kakusta) kaulakorut.

Toi kakku on ollut avaimenperä, tarvittiin hieman väkivaltaa siihen, että sen sai siitä rautanaksuttimesta pois.

Mutta nyt mä meen.

Ihanaa joulunaikaa

 

 

Mitä sä haluat elämältäsi?

Uskotteko kohtaloon?

Tai siihen, et kaikki tapahtuisi syystä? 

'Things happened for a reason', miten tohon nyt pitäisi suhtautua.

Musta on surkeaa ajatella, kuinka me eurooppalaiset viskataan elämä siihen koriin, joka on täynnä itsestäänselvyyksiä.

Tietääkö joku sen mainoksen, missä kysytään siltä tytöltä jotain sen tyylistä, kuin että mitä hän haluaa elämältään. Tyttö vastaa siihen, että kana-ateria, tai jotain.

Se on mainos, tiedän.

Älä hiilly siitä, se ei ole tärkeää, tiedän, mutta silti mua nyppii tämä.

Hän haluaa elämältään kana-aterian. Kysytäänpä tuota joltain ihmiseltä, jolle elämä on lahja. Jonka elämä ei ole antanut eläjälleen kovin paljoa. 

Joltain, joka elää kehitysmaissa, alle eurolla päivässä!

Hän todennäköisesti haluaa jotain täysin muuta.

Mitä hän tuskin koskaan tulee saamaan, niin kurjaa elämä siellä on.

Mä haastaisin teidät lahjoittamaan seuraavaan Nälkäpäivä-lippaaseen vaikkapa pari euroa.

Tehdään siitä perinne, laitetaan aina taskunpohja-rahat lippaaseen, pelastetaan maailmaa : )

Tässä mun saarna tältä kertaa.

Tänään oli muuten saksan koe.. Kasi sieltä tulee, vaikka siihen petynkin..

Huomenna se matikan koe.. 

Mutta nyt lähdetään Kansalaisopistolle semmoiseen joulupaja-juttuun.

Ja hei, pahoittelen, ettei oo tullut nyt runoja. 

Mä koitan keksiä jotain..

plusplus, musta ois kiva kuulla, mikö postaus on ollut kaikista paras. Tsekkaa edellinen postaus, niin tiedät mistä puhun :)

Yymhgh..

Hmmmm... 

Mä kysyisin nyt teiltä, mikä on ollut paras postaus. Ja minkä perusteella. Runon, kuvien, tekstin tms. Mä en itse keksi nyt mitään, mua väsyttää ja tuntuu, että maailma kaatuu, jos mä en jaksa pitää sitä harteillani.

Huomen saksan koe. Torstaina matikan koe. Ensimaanantaina melko ratkaiseva bilsan koe Aasiasta - vaikea alue, ja mitä mä nyt teen? Olen facebookissa ja bloggaan.. Ei näin. 

On aika siistiä huomata, kuinka mulla on täysin samanlaisia ajatuksia nyt, kuin joskus kun kirjoitin tuota Mirror on the wall nimistä postausta. Lue se, niin tiedät, miltä musta tuntuu.

Mutta, sinne kommentiboxiin voisitte kirjoittaa parhaan postauksen nimen ja sen, miksi se :) 

Kiitän, ja esittelen nyt lopuksi huoneenvaihto-projektiani.

 Kirjat sängyllä; taktinen veto. Äidin ja isän täytyi siirtää hyllyni uuteen huoneeseen, tai en saisi kirjoja sängyltä

 Tämän puolikkaan vuoden taidekerho-töitä. Ylhäällä tuommoinen pelle, jonka meinasin lahjoittaa serkulleni. Jouluna? Katsotaan.

Alla susi, joka ei koskaan onnistu.

 Alhaalla lyhty ja muistitikku antamassa osviittaa siitä, minkä kokoinen tuo lyhty on.

 Muuttoprojektin temmellyksessä käytävään joutuneet korut ja hajuvedet.

Hyvää aikaista joulua. Toivotan jo nyt, etten unohda :) Ja muistakaa lempipostaus :)

Kauniita torttuja

Mmh.. Muut on laskettelemassa (mä en jaksanut lähteä, koska kävin jo eilen) ja mä leivoin torttuja.. Namm..

..Mutta ne vähän paloi pohjaan...

Nojaa, kai niitä silti syö :D

Paljon onnea siskolle ja inspiraatiota teille

Tänään - oikeastaan ihan just - pikkusysteri pitää yhdeksän wee synttärit, joten paljon onnea sille :)

Tää pakkassää on aika kaunista. Kuurankukkaset ikkunoissa, kylmät talven sävyt ja lumet kattojen päällä on aika inspiroivaa.

Mä tuossa mietin, olisiko todella idioottimaista, jos muuttaisin tarinani tapahtumispaikaksi koti Suomemme. Se voisi olla jotenkin helpompaa - ei tarvitsisi miettiä nyt Amerikan tapoja, kun yritän kirjoittaa sinne liittyvää tarinaa juuri nyt. Joten taidan laittaa asiat tapahtumaan meidän koti Pohjoisessa..

Talven inspiraatiota teille :)

Kipusi

Mie koitan nyt muuttaa työhuoneeseen. Täällä on tällä hetkellä vain tietokone, stereot, Pate, joka on mun kaktus ja tuossa levitettävällä, puisella vierassohvalla mun petivaatteet. Hyvältä näyttää :)

Mä en tiedä mistä saan näitä itsetuhoisia ajatuksia, mutta maailman ihanimmassa keskustelu-foorumissa tuli puhe siitä, kuinka laittamalla kädelle jääpalan ja suolaa, se aiheuttaa paleltuman (?) ja mulla tekisi hirveästi mieli kokeilla sitä.

..Mutta taidan jättää kokeilematta. Olen henkisesti niin raukkamainen ja pelkään kipua liikaa.

Asiasta kukkaruukkuun; onko joku lukenut Lirael, Sabriel tai Abhorsen kirjoja?

Mä niin kióvasti haluaisin postata teille runon.. Mutta en taida pystyä nyt.. Tai sitten runoilen itsetuhoisista ajatuksista.. Niin mä teen. Tässä tulee:

Suolaa haavoihin

tuntuu hyvältä ajatukselta

kipu

tuntuu ystävältä, 

joka lopulta hellittää

vain unelmissas

se ei jätä,

ei lopu,

varsinkin, kun tuotat sitä itse

lisää

ajattelu ei ole hyvästä,

sanot itselles

älä jää miettimään,

tartut veitseen,

jonka terä kiiltää

tuskaa

vitsi onkin,

että oikeasti nautit siitä

et yksinkertaisella tavalla,

et helpolla tavalla, 

et muuten, kuin alitajuntaisesti

haava tykyttää, ja tuottaa kipua

vaikka väität

 muuta

loppujen lopuksi itsellesi valehtelu

tuottaa suurempaa tuskaa

Hmm.. Se on kökkö. Mutta erittäin oudolla tavalla pidän siitä. Entä te? Käyttäkää sitä kommenttilaatikkoa ja kommentoikaa :)

Tähtivyö

Meidän sijainenhan on ihan mukava. Hyvä.

Mmhh.. Täällä, kuopiosta kolmisenkymmentä kilsaa jonnekkin päin, on sairaan kylmä. Koulumatka, noin 1.5 kilometriähän ei ole paljon, mutta siinä kerkeää jäätyä melko lahjakkaasti.

Mä näytän todellä tylsältä tyypiltä näiden kirjoitusten mukaan. Käyttäisin esim. hymiöitä, mutta ne on vähän tyhmännäköisiä tällä fontilla -> :D :) .. Tarkemmin kun noita katsoo, kyllähän noita voisi käyttääkin..

Nojaa, mitäs tässä vielä..

Ainiin! Mun runo, jonka uskonnontunnilla värkkäsin. 

Ennen varsinaista runoa selitystä hieman. Tääkin (ks. Väärä tapa rakastaa) saattaa kuulostaa vähän hölmöltä, koska mulla ei ole taaskaan kokemusta tästä asiasta.

Tunnelma, mitä yritin luoda on hiljainen kesäyö, joka pimentyy, ja alkaa taittua pikkutuntien puolelle..

Mä henkilökohtaisestyi en jostain syystä ole tyytyväinen tähän.. Joku ei toimi, mutta katsokaa itse ja laittakaa vaikka kommenttiä siihen tarkoitettuun boxiin:

Tähtisilmäsi

kuun loisteessa,

katsot mua,

kun suutelen sua

ikuinen hetki välissämme,

roikkuu illassa,

joka pimenee hiljaa,

yllämme

huulesi huulillani,

ajatuksesi minussa,

katseesi hartioillani,

mietin hiljaa meitä

kuinka minun täytyisi kiittääkkään

sinusta,

rakkaudesta, jota valat päälleni,

ajasta, jota tuhlaan kanssasi

kuinka pelkäänkään, ettei tämä kestäisi,

että rikot minut,

lähdet

ja unohdat

tietäen, etten voi sua pakottaa rakastamaan,

vedän itseni täyteen tuoksuas pehmeää

ja suljen silmäni.

Okei, nyt Voicelta alkaa Moves like Jagger. Tähän on hyvä päättää.

Ihanaa joulukuun neljättä