Kiirettä pitää

Mulla on nyt törkeä ongelma ton Faviconin kanssa. Kuinka mä saan siitä kuvasta täysin neliön muotoisen? Paintilla tai PicMonkeyllä en saa rajattua täydellistä neliöö, mitä bloggeri vaatii, joten jos teil on vinkkejä, pistäkää kommenttiboxiin.

Mä olen nyt pulassa. Huomiseksi pitäisi kirjoittaa aine ja niiden suhteen olen iian täydellisyydenhaluinen + en oo aloittanut lähes ollenkaan. Huomenna enkun sanapistari ja mä roikun vaan koneella ja kuuntelen Taylor Swiftin biisin uskomattoman upeeta parodiaa. Ja puoli seitsämältä alkaa PLL joten siihen mennessä kaikki pitäisi olla tehtynä. Huhhuh.

 Tässä puukässä-askarteluni; koruviikset.
Alla näkyy, miten niitä käytetään korujen telineenä ja nuo kaksi vasemmalla olevaa kuvaa on tollasia ihmekuvia.

Nyt mä menen kirjoittaan ainetta tuon ihanan kivennäisveden (johon olen onnistunut kehittämään riippuvuuden) kanssa. Jospa saisin jonkinlaisen tunnelmashotin kirjotettua.. Hahaa, turha toivo, mut kuten Simon Cowell, mäkin uskon ihmeisiin :D

Sekalaista

Huoh..
Hautajaiset on kamalia. Meillä oli tänää yhet kuhmossa, ja se oli kirjaimellisesti kylmää kyytii.
Siellä kirkossa oli jääkylmä ja sitten viedään se arkku sinne hautaan, mulla päällä legginsit, hame, paita ja ohut takki. Jees.. Ja mä itkin sairaana, vaikka en edes kerennyt tuntea sitä mummoa..

Sit jotain kivempaa, nimittäin te, jotka tilaatte Demiä, tsekatkaa ensi Demistä novellikisan voittajia, sillä tämäkin neiti osallistui siihen. Virta on se novelli, jolla mä osallistuin, katsotaan nyt tuleeko sijotusta, vaikka vähän uskoisin, et ei tule. Mut hei, pessimisti ei pety :D

Heyhey, onko tää uusi ulkoasu teistä hyvä?

Tässäpä vielä vanha kuva musta + hautajaisvaatteet.

Kohtapa alkaakin Putous, sitä ennen kerkeen kuitenkin viel kuunella One D:tä, jaa.. pelata vaikka Bombermania ♥

Hywiä iltoja!

...Mutta en saa

Kuinka mä luulinkaan, että tahtominen auttaisi jotain.

Jos mun pitäisi sanoa asia, mitä olen tehnyt eniten vuonna 2012, se olisi tahtominen.

Mä tahdoin niin monia asoita. Pikkumaisia, turhia, tärkeitä, kaukaisia, itsekkäitä, kauniita, uskomattomia ja suuria asioita.

Ja murto-osakaan niistä ei ole käynyt toteen.

Mä toivoin, että se tietty nimeltämainitsematon poika Hesasta muistaisi mua. Mä toivoin, ettei mun tarvitsisi olla niin aallonpohjalla. Mä toivoin, ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä. Mä toivoin, että köyhyys häviäisi, ettei lapsien tarvitsisi heittää unelmiaan - elämäänsä - roskiin. Mä toivoin, että turhiin juttuihhin käytettävät rahat menisi kehitysmaihin, mä toivoin, että lasini tulisivat mulle nopeasti, mä toivoin, ettei mun läheisten tarvitsisi koskaan kuolla.. Huoh.

Nyt musta tuntuu, etten mä voi auttaa kehitysmaiden ihmisiä mitenkään.

Kuin joku kuiskisi mulle koko ajan, että mun kannattaisi lopettaa.

Toivoa vaan niitä asioita, mitkä auttavat mua, mutta se on väärin, ja mä tiedän sen.

Se on vasten mun moraaleja, ja niitä mä pidän arvossa.

Mut kuitenkin suon itselleni toiveita koskien sitä Häntä Helsingissä. Mä en mainitse nimeä, se olkoon mun oma tieto, mut pointti on se tunne, kun huomaat taas kerran, ettei sitä kiinnosta.

Mä yritän nyt puhua jostain muusta.

Vaikka siitä, että mä ja mun ystävä tilattiin tänään eBaysta Fimo massapötköjä.

Googlatkaa, jos ette tiedä mitä ne on. Mä yritän selittää, mutta tuskin ymmärrätte tästä mitään. Ne on siis sellasta massaa, josta on tehty halkaisijaltaan puolisenttinen pötkö. Siitä pötköstä höylätään ohuen ohuia paloja irti ja liimataan ne kynsiin. Ja siellä pötkön sisässä on siis vaikkapa eriväristä massaa tai joku kuvio, mikä tulee siihen höylättyyn palaseen ja se liimataan koristeeksi kynteen :3

Postaan sitten kuvia kynsistä, joissa on noita Fimo-juttuja.

Ja mulle ostettiin Stadiumin nettikaupasta turkoosit lasketteluhousut, postaan niistäkin sitten kuvan, kunhan saapuvat. 

Nyt menen kyttäämään X-factoria, kunnes One Direction esiintyy ♥

Huomenna sitten kouluun, ja illalla todennäköisesti koneelle :3

Mulla on ollutkin jo ikävä opiskelua. Oikeasti :3

Tässä vielä tuohon tahtomis-haluamis-juttuun mätsäävä biisi, joka on aika tarttuva:

Toiveita

Hyvää uuttavuotta

voisinko toivoo

tietäen, etten näe sua

kertaakaan

tiedän

kuinka ensivuonna

tuijotan kuviasi

netistä

kuinka muistelen hetkiämme,

kuinka tiedän, ettet muistele mua

nostan katseen taivaaseen

kuiskaan toiveen korkeuksiin

hiljasen tuulen vietäväksi

toivon yhtä suudelmaa

Tuo runo on muuten aika uniikki sillä tavoin, et oikeasti noi on mun ajatuksia, ei vaan merkitsemätöntä tai jonkun muun kohdalla toteenkäynyttä sanahelinää.

Mä toivon vain tuota.

Mä myös mietin juuri, kuinka aika on niin määrittelemätön käsite.

Joskus vuosi on pitkä aika, joskus ei. 

Nyt se oli pitkä aika, sillä mun vuosi ei luistanut kuten elämän pitäisi.

Vaikka tuskin kenelläkään luistaa. Tai mistäpä mä tiedän.

Anyways, nyt uutenavuotena musta tuntuu kauhean haikealta.

En tiedä miksi.

Mutta nyt mä menen rauhoittelemaan koiraa.

Se tulee hulluksi raketeista, joita naapurit ampuu. Mä olen ylpeä meidän porukoista, koska ne ei ostanut raketteja. Se on musta turhaa, mutta se on mielipidekysymys.

Mä en toivota nyt hyvää uuttavuotta, koska se on niin epärealistista. Tuleeko hyvä vuosi vai ei.

Mä enemminkin toivoisin onnistunutta, rakkaudentäytteistä ja kunniakasta uuttavuotta.

Sitä teillekin. Ja vaikka mä vihaan Lord Estiä, tää biisi saa mut hymyilemään. :)

Jääkylmä

Huoh. 

Mä olen jumissa tuossa uudessa tarinassani. Tai uudessa ja uudessa, koska se on ollut tuollaisena kuukauden; mä en osaa jatkaa sitä.. Kamalaa.. 

Jos joku haluaa siis lukea tarinani alun, se on tuossa alhaalla. Raakaversion nimi on Jääkylmä, mutta se tulee todennäköisesti muuttumaan.

Ja mä koukkuunnuin Aapelin Bombermaniin..

Kylmä, rapattu tiiliseinä repi selkääni, kun mustiin pukeutunut mies painoi minua sitä vasten. Ilta kiersi kaikki tummaan sumuverhoon, kuu maalasi kaiken hopeaan ja heijastui miehen veitsen terästä. Kyynel rikkoi itselleen vanaa likaisella poskellani, kun sopersin miehelle jotain.

Ilma pakeni keuhkoistani voimakkaina puuskina. Hengitykseni piirsi ilmaan katkonaista viivaa, koko kehoni piti jännitystä yllä ja aivoni lakkasivat toimimasta. Vain uni, jatkoin vakuutteluani itselleni, vaikka tiesin, ettei kuurolle kannattanut puhua. Ei hän kuulisi. Vaikka silmäluomeni painoivat liikaa, pakotin niitä pysymään ylhäällä, ja mietin uniani. Niitä oli liikaa, liian monta lähes täysin samanlaista, enkä jaksanut uskoa enää olevani normaalissa kunnossa. 

***

Korttelit vilistivät ohitseni – oikeastaan en edes huomannut, kuinka kävelin koululle asti. Asetuin nojaamaan koulun seinään. Odotin jotain, vaikka tiesin, ettei kukaan tulisi. Tuo ajatus tuskin piirtyi kokonaiseksi päässäni, kun joku kuiskasi vierestäni; ”Hyvää huomenta.”
Säpsähdin tajuamattanikaan, ja katsoin suoraan tummiin silmiin. ”H-hei”, sain sanotuksi.
Poika nojaili seinään vasemmalla puolellani ja tuijotti minua, kuin ei huomaisi, että tuijotin takaisin, tuntien itseni erittäin vaivautuneeksi. Hän otti askeleen lähemmäs minua, enkä ehtinyt siirtyä, joten poika työnsi minua tajuamattaan oikealle. Kylmät väreet kulkivat pitkin niskaani. Rapattu seinä raapi selkääni aivan samalla tavalla kuin unessani. Suljin silmäni ja värähdin. Se oli uni, tämä on todellisuutta, muistutin itselleni.
”Mitä nyt?” poika katsoi minua kurtistaen kulmiaan.
Minä katsoin tummahiuksista poikaa, mietin hetken vastaisinko, ja kuiskasin sitten konemaisesti: ”Ei mitään. Joskus sitä vain sekoittaa.. unen ja todellisuuden.”
”Tiedän.”
”Et tiedä”, vastasin ja käänsin katseeni. Tylyyteni yllätti minutkin, mutten jaksanut olla kohtelias. Univelkani painoivat hartioitani lysyyn, ja pelko uusista unista maalasi tummat varjot silmieni alle.
”Usko pois, tiedän”, poika väitti vastaan. Hän hymyili haikeana, ja katsoi ohitseni, kuin näkisi siellä jotain. Minunkin oli pakko vilkaista, mutten nähnyt siellä mitään. Hymähdin itsekseni hänelle, ja kysyin hiljaa hänen nimeään.
”Maria, minä olen Jesse”, hän kuiskasi ja kohotti suupieltään niin, että se vaikutti vinolta hymyltä. Olin ohittaa sen, että Jesse tiesi nimeni. Kuinka se on mahdollista? Kuka hän edes oli? Miksi hän oli koulun alueella? Miljoona kysymystä räjähti samanaikaisesti päässäni, ja yritin setviä niistä tärkeimmät kysyttäväksi.
”Hei”, sanoin, ja jätin kysymykset mieleeni. En kysyisi niitä nyt. Jos Jesse aikoi jäädä elämääni, hän saisi vastata niihin joskus. Jostain syystä toivoin vain, ettei kukaan tulisi sotkemaan päätäni nyt, ja Jesse näytti juuri siltä, että hänestä saattoi koitua päänvaivaa. Silti tuijotin Jesseä, kuin hän olisi ainut mahdollisuuteni pysyä elossa. Olisin voinut kävellä pois. Olisin voinut sylkeä hänen päälleen loukkauksia, ja käskeä pysymään kaukana minusta, mutta en tehnyt mitään. Jokin Jessessä pakotti minut jäämään siihen hetkeen.
”Käytkö koulua täällä?” Kysymys, jonka tarkoitin jättää omaksi tiedokseni, karkasi huulieni välistä. Katsoin Jesseä huultani purren. Oli niillä rajoilla, näyttikö hän opiskelijalta vai vanhemmalta.
”En”, Jesse totesi, ja näytti heti vanhemmalta, kuin opiskelijat. Jos hän ei opiskellut täällä, miksi hän oli täällä? Yritin keksiä viisasta syytä, mutta sellaista ei vain tuntunut olevan. Koulumme kellot rikkoivat hiljaisuuden, jonka palaset tippuivat jalkojemme viereen.

”Tuletko, vai seisotko siinä koko tunnin?” Jesse kysyi, vaikkei itsekkään ollut vielä lähdössä. Kurtistin kulmiani ja katsoin poikaa; jos hän ei opiskellut täällä, miksi hän olisi tulossa sisälle? Vastaamatta Jesselle, astuin hitain askelein ulko-ovelle, ja annoin hänen avata sen minulle.
Suuntasin rappuja ylös, Jesse aivan kannoillani. Kulmakarvani kävivät automaattisessa kurtussa, kun mietin, miksi poika seurasi minua.
Laskin jalkani viimeiselle rapulle, ja kuulin, että Jesse teki samoin vieressäni. Luokka, jossa seuraava tuntini pidettäisi, oli aivan rappujen vieressä. Ja Jesse tiesi sen myös, sillä harppasi eteeni ja avasi luokan oven. Pyöritin päätäni ja vilkaisin Jesseen, kuin sanoen kiitokseni, mutten tavoittanut hänen katsettaan. Hän katsoi eteenpäin, mikä sai minutkin katsomaan eteen, sen jälkeen kelloon.
Olimme myöhässä, ja vanha, parhaat päivänsä nähnyt opettaja odotti syytä myöhästymiseen, ja Jonathanin saapumiseen. Tietenkin oletin, että Jessellä olisi joku syy, minkä hän esittäisi, ja saisi opettajan unohtamaan koko asian. Mutta ei.
Tunnin kuluttua löysin itseni käytävästä, Jessen vierestä. Hän istui nojaten seinään ja minä istuin hänen vieressään, nojaten hänen olkaansa.

”Matematiikka..”, mumisin hiljaa. Me menimme luokkaan, siitä olin varma. Mitä sitten? Puristin silmäni kiinni ja yritin muistaa. Jotain edes, mutta koko mieleni oli tyhjä. Mustaa muistinkantamattomiin. Ei sittenkään. Muistin täydellisesti sen, mitä olin tehnyt ennen matematiikan tuntia, joka oli täysin mustan sumun uumenissa.
”Me emme olleet siellä. Se vanha kurppa-”, Jesse aloitti, mutta keskeytin hänet kuiskaamalla heikosti: ”Leona.”
”Mikä vain”, Jesse viittasi kintaalla yritykseni kunnioittaa vanhaa Leonaa. ”Ei ottanut meitä kesken tunnin sisään. Ja sitten menit tajuttomaksi”, Jesse katsoi jonnekin katonrajaan.
”Etkä vienyt minua minnekään?!”
Jesse katsoi vielä varastetun hetken seinän ja katon yhtymiskohtaa, kunnes käänsi päänsä minuun päin, mittaillen minua katsellaan. Kuin miettisi, kertoisiko jotain, vai ei. Olisiko hiljaa, vai puhuisiko. Ja hän päätti vastata, sillä sanoi hiljaa: ”Ja sanonut että tämä neiti näkee parhaillaan pätkää vuosien takaa, ja herää pian, muistinsa täynnä mustaa sumua? Ja meitä olisi pidetty sairaina, usko pois, en ajatellut saada loppuani niin.”
Yritin sulattaa Jessen sanoja. Kuinka hän saattoi tietää sumusta? Ei, ehkä se oli vain yleinen tapa ilmaista muistin menetystä, uskottelin itselleni. Vaikka kyllä tiesin, että valehtelin itselleni. Ei kukaan puhuisi sumuisesta muistista sattumaltaan. Katsoin Jesseä varovasti. Ehkä pelkäsin, mitä kaikkea muuta hän tiesi. Minusta, tai jostain muusta. Mutten uskaltanut kysyä mitään. Avasin suuni, mutta suljin sen todeten, että hetki ei ollut sopiva.

Kellon kilinä katkaisi hiljaisuuden, joka oli ehtinyt ottaa meistä otetta. Luonnottoman valkeat luokan ovet aukenivat ja oppilaat purkautuivat luokistaan. Nostin jalkani koukkuun rintaani vasten, jotta käytävällä pääsi kulkemaan ilman, että täytyi hyppiä jalkojeni yli. Jesse ei ollut yhtä huomaavainen ja lojui seinään nojaten vieressäni, saaden osakseen monta epäilevää katsetta. Kukaan ei ollut nähnyt Jesseä aiemmin ja hän puoliksi makasi käytävällä. Jos en olisi ollut mukana tässä, olisin käyttäytynyt kuten kaikki muutekin; luullut Jesseä jonkinlaiseksi kummajaiseksi, joka oli syystä tai toisesta tullut kouluun, ja mulkoillut häntä paheksuvasti. Kuinka pinnallisia olimmekaan, huokasin. Tällaiseksi tuli, kun eli keskellä ennakkoluuloja, myyttejä ja olettamuksia.

Istuimme käytävässä hiljaa, odottaen jotain. Tuijotimme listaa katossa, sanomatta sanaakaan, kuunnellen yhteen kutoutuvia hengityksiämme. Mietin hetken, miten Jesse aikoi tulla tunnille, vai aikoiko hän jäädä käytävään seuraavaksikin tunniksi.

Nousin ylös ja nappasin laukkuni. Odottamatta Jesseä kävelin luokan eteen nojaamaan seinään. Kuin Jesse olisi ollut pääni sisällä, ajatuksissani. Kuin hän olisi kontrolloinut niitä. Jessen vieressä en osannut ajatella mitään erikoista. Ajattelin silloin mitä arkisimpia asioita, melkein liian tavallisia tai helppoja asioita. Seiniä, ovea, ja vain pelkästään yhtä asiaa aikaansa. Ajattelutapani oli silloin tylsä, kuin kuollut, yksipuoleinen ja harmaa.

Mutta seisoessani seinään nojaten saatoin miettiä mitä vain. Ketä vain, milloin ja miten vain. Kunnes Jesse asteli hiljaa viereeni, ja huomasin taas miettiväni sitä, milloin luokan ovi aukeaisi.

She's just a girl

Mustat rajaukset silmissään

hän katsoo kaus pois

kädet taskuissaan

runoilee mielessään

sulkee kaiken muun pois;

uskoo hiljaa löytävänsä

jotain kaunista.

Kuka on tuo tyttö

takana lasisien lupausten?

tuskin kovin monelle avaa itsensä

tuskin kenelläkään uskoo itseään

silti rakkauttaan

jaksaa odottaa

ja kohtaloaan

jaksaa uhmata.

Tuskin kovin vahva

fyysisesti ainkakaan

tahdonvoimaa omaa

sitä koskaan vain käyttää

ei saa.

Kaiken katseensa kertoo;

kuinka väärässä paikassa

tyttö onkaan.

Sanat eivät muuta maailmaa,

niin hänelle kerrotaan

 uskos loppuu joskus,

niin uskotellaan.

Vasten tahtoaan

kellon lyötyä

tyttö katoaa sisään

helisevässä hiljaisuudessaan

Jees. Kaikki varmaan hokaisi, kuka runon tyttö on?

Minä. Minä itse. Itsestään runoilu on tavallaan aika mielenkiintoista: tunnetko itseäsi ollenkaan.

Mulla on ainakin yksi paikka, jossa oon elementissäni.

Laskettelurinne.

 Juuri risteestä tulleena fiilis on mahtava. Kuten nyt, kun olen juuri tullut rinteestä. Ah.

Mä muuten sain lasit, mutta kestää viikkoja ennen kuin ne tulevat. Pientä plussaa ja hajataittoa.

Kohta lähden saunaan.. Tässä vielä upea biisi Alicia Keysiltä, vaikka kaikki on takuulla jo kuullut tämän.

 

Kesytöntä

Oolrait.

Kesyttömän lukemiseen kului vuorokausi.

En tosin lukenut yötä ja päivää läpeensä, koska silmiä särkee ja rivit pomppii; huomenna optikolle. Toivottavasti saisin lukulasit.

Kesytön

Elina Rouhiainen

 

 

 Kesyttömän perusteella yksi lempikirjailijani Suomesta. Ehdottomasti. Rouhiainen kulkee kirjassaan melko tuttuja ja hyväksi todettuja reittejä. Ihmissusia ja lukeutuupa hahmokaartin yksi vampyyrikin. Hieman hän kuitenkin on sentään muokannut yli-luonnollisuuksien ominaisuuksia. Silti mulle jäi sellainen olo, että juonta oli napattu Twilighteista, tai sitten nuo luettuani ajattelin asiaa liian paljon. Kaikkihan on jo keksitty ja kaikki on toisten kopiointia, right?

Raisa täyttää päähenkilöön kohdistuvat kriteerini suhteellisen hyvin. Kun mainitsin Twilightit kerran, otan ne nyt verrattavaksi toisenkin kerran. Raisa on mielestäni paaaaljon Bellaa mielenkiintoisempi.

Mikael taas on sekoitus Jakea ja Ediä. Täydellistä, eikö vain. Sitä se onkin. Liian täydellistä, mutta terveemmälä tavalla kuin mitä Twilighteissä tarjoillaan.

Henkilöt puhuvat kirjakieltä, vaikka Raisa tuleekin stadista, et hesan slangia ole onneksi lähdetty tunkemaan kirjaan, sillä se olisi pudottanut teoksen laatua huomattavasti.

 

Pari rakkauspakkaus-kohtausta on rakennettu hienosti ja suloisesti, harmi vain, että ne molemmat keskeytyvät jonkin ulkoisen häiriön vuoksi..

 

Rouhiaisen kirjoitustyyli on mieleiseni. Paikoittain se on pakahduttavan hienoa. Osaisinpa-mäkin-fiilis jäi monesti päälle.

 

Kirjan loppuratkaisu jättää mieleen monia kysymyksiä. Oliko Raisan rakkaus Mikaelia kohtaan niin palavaa, kuin hän antoi ymmärtää? Oliko koko loppu Raisan suunitelta, niin vähän sitä vatvottiin ja niin lyhyt se oli. Mitä tapahtuu? 

Päällimmäinen ajatus on kuitenkin tärkein. Haluan lisää.

Joojoo..

Mä kävin just luistelemassa.

Mä olin juuri kavereiden kanssa.

Mitähän kaikkea mä lomalla olenkaan tehnyt vaan siksi, ettei äiti ja isä huolestu.

Mä en oikeasti jaksaisi lähteä ulos.

Mä en jaksaisi olla kavereiden kanssa.

Mä en tiedä miksi, mutta mä haluaisin vain jäädä koneelle, mun ihanien nettikavereiden luo.

Ja tämä ei ole sitä, että olen koukussa koneeseen, vaikka kaikki niin luuleekin.

Se on vaan mun luonto. Mä haluan olla yksin.

Kotona. Joskus ulkona, kunhan paukkupakkaset menisivät. 

Mut kukaan ei ymmärrä tota. Eikä ne tule koskaan ymmärtämäänkään.

Mä olen väärinymmörrety taiteilija. Kuten Lagy Gaga, mutta.. en kuitenkaan läheskään niin.

Mä olen vain mä. Kummallisella ja uniikilla tavalla - mä.

Tyhjä soittorasia

helposti unohdettava

äänestään särkyvä

 

täynnä toiveita

pölyyn haudattuja

ohuesti kuiskattuja

sydämmiä pilkottuja

haaveita hyljättyjä

sieluja langenneita

 

kaikkea sisältäen

elämästä luopuen

yhä muille soi

 

jos osaat kysyä,

osaat toivoa

saat joskus kuulla totuutesi

omilta soittorasioiltasi